Tässä torstai-iltana nukkumaan mennessäni flunssan riepoittelemana aloin mietiskelemään sitä,
että saako omasta elämästään valittaa? Onko täysin oikeutettua valittaa ja surkutella elämäänsä ja sen vastoinkäymisiä
vai onko se vain silkkaa kiittämättömyyttä?
Sen sijaan, että tällä kertaa olisi juuri mitään selkeää mielipidettä kirjoituksessani,
olen päättänyt täyttää seuraavat rivit mietiskelyllä ja pohdinnalla koskien tätä siinä mielessä arkista aihetta, että me kaikki sen kanssa
aina tietyin väliajoin olemme tekemisissä.
Otetaan esimerkiksi terve ihminen, fyysisesti terve. Ei uppouduta niin syvälle asioihin, että alettaisiin spekuloimaan sitä
missä kulkee raja psyykkisen terveyden kanssa. Ja että, onko aikamme suurimmat taiteilijat olleet neroja tahi hulluja vaiko kenties molempia.
Ihminen jolla on toimivat kädet, jalat, sisäelimet - ulkoisen elimen toiminta ei ole täysin välttämätön, vaikkakin sen toimimattomuus saattaa aiheuttaa närkästystä ja turhautumista ihmisessä itsessään - ja muukin kroppa. Niin ja sovitaan, että esimerkin henkilö on myös työssä käyvä.
Kun tälläinen ihminen kokee elämässään vastoinkäymisiä, sairastaa flunssan tai ei vain ole jossain asiassa elämäänsä tyytyväinen,
niin onko hänellä oikeus valittaa siitä hyvin mielin vai tuleeko hänen tuntea huonoa omatuntoa valituksensa vuoksi?
Mielestäni on oikeutettua kirota toisinaan kun elämä potkii päähän ja kuume nousee, eikä ruokakaan maistu.
Missä sitten kulkee se raja jolloin tuo kiroaminen muuttuu valittamiseksi, ehkä jopa kiittämättömäksi valittamiseksi?
Voitko valittaa viikkoja siitä, että jalkaan sattuu ja siksi aamulla ottaa päähän herätä ja kävellä bussipysäkille töihin mennäksesi,
vai tuleeko sinun ajatella niitä ihmisiä joilla ei ole toista jalkaa nimeksikään, ainoastaan amputaation jälkeinen haamukutina muistuttamassa jalasta
ja silti he heräävät aamulla onnellisina ainoastaan siitä, että voivat herätä keittämään itselleen kupin kahvia.
Näitä yksijalkaisia saattaa mahdollisesti harmittaa se, että he eivät koskaan pysty tekemään samallailla töitä
kuin tämä tarinan jalkakipuinen sankari, joka suu mutrussa aamulla kävelee linja-autoasemalle. Onko heillä kuitenkaan varaa valittaa,
vaan tuleeko heidän ajatella niitä ihmisiä joilla ei ole jalkoja ollenkaa, niitä ihmisiä jotka aamulla heräävät eivätkä voikkaan mennä keittämään
kahvia aivan yhtä vaivattomasti?
Mihin tulee vetää raja? Milloin saa valittaa täysillä tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että valittaa?
Voiko kaljuuntuva mies valittaa päätään samalla kun naapurin vaimon tukka lähtee vahvojen solumyrkkyjen ja sädehoitojen vuoksi joiden
toivotaan auttavan toivottomalta näyttävään syöpään?
Voiko tämä kyseinen syöpää sairastava naapuri valittaa sairaalan mauttomasta ruoasta samalla kun lapset kuolevat afrikassa nälkään?
Ja sitten varmasti usein eri muodoissa esitetty kysymys: Olisiko mahdollista, että kyseinen potilas ei valittaisi ruoastaan?
Nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, niin uskon suurimman osan valittamisesta olevan sitä silkkaa kiittämättömyyttä.
Marraskuun koleana aamuna vituttaa herätä töihin. Seuraavalla viikolla vituttaa olla lomautettuna tuosta työstä johon vitutti viime viikolla herätä.
Tyytymättömyyttä.
Tulisiko jokaisen ihmisen sairastaa elämässään jokin vakava sairaus? Vähentäisikö se ihmisten valittamista?
Mitä itse olen ihmisiä tarkkaillut - mukaan lukien tietty itsenikin - olen tullut siihen johtopäätökseen, että pahimpia valittajia olemme
me terveet ihmiset jotka kykenemme heräämän aamulla töihin. Pahinta on se, että päivittäin itkemämme asiat ovat suurimmaksi osaksi täysin mitättömiä.
Ehkä pieni jalka-amputaatio tai ärhäkkä kasvain saisi meidät heräämään ja tajuamaan kuinka naurettavaa olikaan surkutella syksyn sateita ja naapurin-Pentin palkankorotusta. Hassua, että yhdessä pienessä hetkessä syksyn sateet saattaisivat näyttää kauniilta ja naapurin-Penan palkankorotus
olisikin yksi maailman mitättömämmistä asioista.
Tulisiko meidän siis olla valittamatta elämästämme niin pitkään kun meissä henki pihisee? Päteekö ajatus "jollain menee vielä huonommin kuin minulla" tähän?
Voidaanko sitä pitää itsekkäänä ajattelutapana? Ja aikaisemmin esitetty kysymys, missä vaiheessa kutisevan elimen surkutus muutuu kiittämättömäksi valittamiseksi?
-Mikko Lehmus
