että saako omasta elämästään valittaa? Onko täysin oikeutettua valittaa ja surkutella elämäänsä ja sen vastoinkäymisiä

vai onko se vain silkkaa kiittämättömyyttä?

 

Sen sijaan, että tällä kertaa olisi juuri mitään selkeää mielipidettä kirjoituksessani,

olen päättänyt täyttää seuraavat rivit mietiskelyllä ja pohdinnalla koskien tätä siinä mielessä arkista aihetta, että me kaikki sen kanssa

aina tietyin väliajoin olemme tekemisissä.

 

Otetaan esimerkiksi terve ihminen, fyysisesti terve. Ei uppouduta niin syvälle asioihin, että alettaisiin spekuloimaan sitä

missä kulkee raja psyykkisen terveyden kanssa. Ja että, onko aikamme suurimmat taiteilijat olleet neroja tahi hulluja vaiko kenties molempia.

Ihminen jolla on toimivat kädet, jalat, sisäelimet - ulkoisen elimen toiminta ei ole täysin välttämätön, vaikkakin sen toimimattomuus saattaa aiheuttaa närkästystä ja turhautumista ihmisessä itsessään - ja muukin kroppa. Niin ja sovitaan, että esimerkin henkilö on myös työssä käyvä.

Kun tälläinen ihminen kokee elämässään vastoinkäymisiä, sairastaa flunssan tai ei vain ole jossain asiassa elämäänsä tyytyväinen,

niin onko hänellä oikeus valittaa siitä hyvin mielin vai tuleeko hänen tuntea huonoa omatuntoa valituksensa vuoksi?

Mielestäni on oikeutettua kirota toisinaan kun elämä potkii päähän ja kuume nousee, eikä ruokakaan maistu.

Missä sitten kulkee se raja jolloin tuo kiroaminen muuttuu valittamiseksi, ehkä jopa kiittämättömäksi valittamiseksi?

Voitko valittaa viikkoja siitä, että jalkaan sattuu ja siksi aamulla ottaa päähän herätä ja kävellä bussipysäkille töihin mennäksesi,

vai tuleeko sinun ajatella niitä ihmisiä joilla ei ole toista jalkaa nimeksikään, ainoastaan amputaation jälkeinen haamukutina muistuttamassa jalasta

ja silti he heräävät aamulla onnellisina ainoastaan siitä, että voivat herätä keittämään itselleen kupin kahvia. 

Näitä yksijalkaisia saattaa mahdollisesti harmittaa se, että he eivät koskaan pysty tekemään samallailla töitä

kuin tämä tarinan jalkakipuinen sankari, joka suu mutrussa aamulla kävelee linja-autoasemalle. Onko heillä kuitenkaan varaa valittaa,

vaan tuleeko heidän ajatella niitä ihmisiä joilla ei ole jalkoja ollenkaa, niitä ihmisiä jotka aamulla heräävät eivätkä voikkaan mennä keittämään

kahvia aivan yhtä vaivattomasti?

Mihin tulee vetää raja? Milloin saa valittaa täysillä tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että valittaa?

Voiko kaljuuntuva mies valittaa päätään samalla kun naapurin vaimon tukka lähtee vahvojen solumyrkkyjen ja sädehoitojen vuoksi joiden

toivotaan auttavan toivottomalta näyttävään syöpään?

Voiko tämä kyseinen syöpää sairastava naapuri valittaa sairaalan mauttomasta ruoasta samalla kun lapset kuolevat afrikassa nälkään?

Ja sitten varmasti usein eri muodoissa esitetty kysymys: Olisiko mahdollista, että kyseinen potilas ei valittaisi ruoastaan?

 

Nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, niin uskon suurimman osan valittamisesta olevan sitä silkkaa kiittämättömyyttä.

Marraskuun koleana aamuna vituttaa herätä töihin. Seuraavalla viikolla vituttaa olla lomautettuna tuosta työstä johon vitutti viime viikolla herätä.

Tyytymättömyyttä.

Tulisiko jokaisen ihmisen sairastaa elämässään jokin vakava sairaus? Vähentäisikö se  ihmisten valittamista?

Mitä itse olen ihmisiä tarkkaillut - mukaan lukien tietty itsenikin - olen tullut siihen johtopäätökseen, että pahimpia valittajia olemme

me terveet ihmiset jotka kykenemme heräämän aamulla töihin. Pahinta on se, että päivittäin itkemämme asiat ovat suurimmaksi osaksi täysin mitättömiä.

Ehkä pieni jalka-amputaatio tai ärhäkkä kasvain saisi meidät heräämään ja tajuamaan kuinka naurettavaa olikaan surkutella syksyn sateita ja naapurin-Pentin palkankorotusta. Hassua, että yhdessä pienessä hetkessä syksyn sateet saattaisivat näyttää kauniilta ja naapurin-Penan palkankorotus

olisikin yksi maailman mitättömämmistä asioista.

 

Tulisiko meidän siis olla valittamatta elämästämme niin pitkään kun meissä henki pihisee? Päteekö ajatus "jollain menee vielä huonommin kuin minulla" tähän?

Voidaanko sitä pitää itsekkäänä ajattelutapana? Ja aikaisemmin esitetty kysymys, missä vaiheessa kutisevan elimen surkutus muutuu kiittämättömäksi valittamiseksi?

 

-Mikko Lehmus

 

On hyvä, että ihmisillä on mielipiteitä asioista, pysyy maailma mielenkiintoisempana. 

Asiassa haittana on kuitenkin se kuinka ahkerasti ihmiset tykkäävät jakaa mielipiteitään. Minua ei ainakaan kiinnosta

pätkääkään jos Pentti-Liisan mielestä paitani väritys on epämiellyttävä eikä sovi hänen isoäitinsä 100-vuotispäiville. Ensinäkään

eihän ne kaihin raiskaamat silmät enään näe niin tarkasti värejä että ne voisivat isoäitiä häiritä ja toisekseen

jos Pentin tahtoisin jakavan mielipiteensä paidastani, niin luultavasti ensitöikseni pyytäisin häntä kertomaan kaiken sen mitä tunteita paita hänessä herättää.

 

On totisesti äryttävää tehdä yhtään mitään ihan vain siksi, että aina joltain löytyy tähän tekemiseen jokin mielipide.

Tälläiset mielipiteitään esittävät ihmisethän luovat heikommille ihmisille suunnattomia paineta ja tästä syystä maailmaan syntyy näitä toisistaan

eroamattomia, tylsiä, identiteetittiömiä ihmisiä, jotka eivät uskalla näyttää, kuullostaa, eikä ajatella eri tavoin kuin muut.

Voimme siis syyttää näitä ärsyttäviä mielipidekuninkaita siitä, että maailmasta löytyy edellä mainitsemani kaltaisi ihmisiä.

Seuraavan kerran jonkun Einsteinin jakaessa mielipidettään sinulle t-paidastasi, tulee sinun hänelle huutaa: "Hiljaa sinä saastainen identiteettitappaja!"

Kyllä tuo kyseinen ihminen pohjimmiltaan ymmärtää mistä on kysymys.

 

Tämä on sellainen asia johon törmäämme varmasti jokapäiväisissä temmellyksissämme useampaankin otteeseen, varsinkin silloin kun olemme tulleet parturilta

tai olemme ostaneet jonkin uuden vaatekappaleen. Mutta kenestäpä ei olisi kiva kun jo kuudestoista ihminen aamun ensimmäisten tuntien aikana kertoo

sinulle tuon hienon uutisen: "Olet käynnyt parturissa. Ihan kiva tukka, mut toi väri on ehkä vähän turhan räikee, ite en ottais moista" Etkö?

Ite en mieluusti ottaisi toisen miehen elintä käteeni, mutta en koe tarvetta mainita siitä sinulle, paitsi jollet sinä tarjoa elintä käteeni.

Silloin voisin huomauttaa, etten pidä tästä.

 

Jokatapauksessa itsekkin syyllistymme tähän päivittäiseen asian varmasti usein, sillä emmehän mekään ole täydellisiä vaikka ymmärrämme mielipiteiden jakamisen

turhaksi ja ärsyttäväksi tavaksi. 

Ehdotankin siis, että tästä lähtien kuullessamme jonkun mielestämme huonon biisin soivan ystävämme soittimessa

niin kysyisimme häneltä haluaisiko hän, että jakaisin mielipiteeni tästä kappaleesta? Samalla tietty toivoen hänen vastaavan myöntyvästi ja sitten

Mielenkiinnosta täytynee hänelle laittaa viestiä ja kysyä mielipidettä maamme kauneimman naisen Essi Pöystin

kommentteihin, jonka mukaan miehet ovat kuin autonsa.

 

Tuntuupa olo nyt loukkatulta kun miehiä noin yleisestään ja väitetään heidän olevan kuin jotku ruosteiset autonsa.

Hassua kuitenkin, että taidan olla ainut joka tuntee olonsa loukatuksi, tai ainakin keskustelu on paljon pienempää

kuin Kiesin tapauksessa.

Ainiin, aiheestahan on uutisoitukkin varmaan noin 80% vähemmän kuin Eskon jutusta

ja täytyyhän se ymmärtää sillä Essihän yleistikin kaikki miehet autojen kaltaisiksi täysin huumorilla ja 

olihan aihekkin niin otollinen.

 

Ihmettelen miksi ihan oikeasti Miss Suomen puheet painetaan täysin villaisella eikä niistä juuri puhuta

tai kirjoiteta. Toisaalta ihan hyväkin, että jätetään lehdistä tyhjänpäiväiset artikkelit pois, 

mutta nyt ihan tasa-arvon nimissä tulisi Essiä piinata masennuksen kynnykselle saakka.

Olisi kiva nähdä hänet ahtautumassa söpöihin mekkoihinsa mielialalääkkeiden turvottamana.

 

Tulee meidän muistaa sekin, että tämä neitonen Miss Suomena on kuitenkin asemassaan vahvasti edustamassa suomen sekä autoilevaa, että

linja-autoilla kulkevaa naiskansaamme, eikä tälläiset miehiä loukkaavat, feministiset kommentit saisi tulla hänen suustaan.

Missä meidän rakas tasa-arvomme? Vai onko se sittenkin naisten tasa-arvo josta puhutaan?

 

Se mikä ero Essin ja Eskon kommenteissa oli, niin Essin kommentithan oikeasti ovat yleistäviä kommentteja,

kuin taas päinvastoin Eskon kommentit eivät.

Esimerkiksi lause:"Autoissa on paljon hienosäätöä. Miehiäkin pitää vähän hienosäätää, jotta niistä saa hyviä."

Tuohan saa kaikki miehet kuullostamaan niin parisuhteessa kuin muussakin elämässä täysin epäpätevinä heiluviksi olennoiksi, 

Kunnes tietenkin Essi tai joku muu "pienet aivot omaava, en osaa mitään, joten työskenetelen naamallani ja luulen oikeasti voivani vaikuttaa joskus johonkin"- tyylinen ihminen käy hiukan hienosäätämässä kyseistä miestä. Ilkeää noinkin viehättävältä neidiltä, eikö?

 

Kiinnostaa kyllä todenteolla päästä kuulemaan tasa-arvovaltuutetun mielipideä tästä asiasta ja nähdä onko Essin kommentilla väliä,

jonka mukaan hän lausuu kaikki kommentit miehistä huumorimielessä.

 

Ainiin, minulla ei ole edes autoa, en siis taida olla yhtään mitään :(

 

-Mikko Lehmus